Jahtiperinteitä vuodesta 1938

Nakkilan kunnan alueella on harrastettu metsästystä läpi tunnetun ajan. Metsästyksen harrastajia ovat olleet maanomistajat, joiden pihapiiri on rajoittunut metsästykselle sopiviin alueisiin; lisäksi ovat sopivilla alueilla asuvat kuntalaiset metsästäneet maanomistajien suullisella luvalla. Erään ryhmän ovat muodostaneet henkilöt, joille jokamiehen-oikeuksien rajaaminen on ollut vaikeaa kautta aikojen.

Riistakannat ovat pienriistan osalta olleet, tarinoiden mukaan, Nakkilassa aina hyvät tai kohtuulliset, mutta hirvien osalta vähäiset. Satakunnan Kansa kirjoitti asiasta uutisena 30-luvun alussa: “Nähty hirven jäljet Nakkilan Punapakassa, Tokimaan alueella.”

Metsästystapahtumat olivat tuohon aikaan lähinnä yksilösuorituksia loukuin, pauloin ja laukauksin. Tapahtumiin ei tiettävästi ole liittynyt metsämiesten keskinäistä yhteistoimintaa tai kanssakäymistä. 20-luvulla Antti Kaivola, ollessaan Puosin tilalla, innosti Onni Puosin sisaruksineen metsästyksestä ja hänen veljensä Ilmari Kaivola muodosti ensimmäisen jahtiseurueen Onni Puosin, Niilo Viikarin ja Kalle Turusen kanssa, vuosikymmenien 1920-1930 vaihteessa.

Ilmari Kaivola kertoi työnjaon olleen ryhmässä hyvin selkeän, Niilo Viikarilla oli hyvä ajokoira ja Onni Puosilla taas metsästykseen sopiva laaja metsäalue, ns. Isonkivenmaa sekä auto, jolla metsälle mentiin. Kalle Turunen, Nakkilan silloinen apteekkari, hoiti kaatoryypyt - oli näet kieltolakiaika. Kaivola kertoi seremonia olleen hyvin täsmällisen - jäniksen kaataja sai kaksi fingerporillista, muut yhden. Ryhmä innosti muitakin Nakkilalaisia jahtiretkille - ajokoiria kotiutui pian useampaan taloon ja metsistä alkoi kuulua haukuntaa.

Ilmari Kaivola kertoi edellämainitun porukan hakeneen ensimmäisen hirvenkaatoluvan 1935 Tokimaan alueelle Puosin ja Palojoen ostamalla metsäalueelle. Tulos oli kuitenkin heikko, hirveä ei saatu.

Vuosien kuluessa, luvallisten kulkijoiden lisääntyessä metsissä, salametsästys väheni ja hankihirvien tappaminen loppui. Tuloksena oli hirvikannan lisääntyminen Nakkilan metsissä.

Nakkilaan muutti 30-luvulla virkamiehiä, jotka olivat metsästyksestä kiinnostuneita, mutta heiltä puuttui metsästysmaat. Vuonna 1935 tehtiin ensimmäinen metsästysoikeuden vuokrasopimus kirjallisessa muodossa. Sopimus on arkistoitu.

Vuonna 1938 aika oli kypsynyt otolliseksi metsästysseuran perustamiselle . Paikkakunnalle oli kehittynyt jahtihenkeä, hirvikanta oli elpynyt ja oli hyväksytty ajatus, etteivät maanomistajat voi harjoittaa sarkoihin jaetuilla alueillaan hirvenmetsästystä lupien edellyttämässä muodossa, ilman yhteistoimintaa.

Heinäkuun 1. päivänä 1938 Nakkilan Karhulassa Kalle Turunen ja kumppanit päättivät perustaa Nakkilan Metsästysseura r.y.:n ja hyväksyivät seuralle säännöt. Perustamiskirjan allekirjoittivat apteekkari Kalle Oskari Turunen, pankinjohtaja Niilo Evert Viikari ja tilanhoitaja Alvar Aleksander Grandell, jotka kaikki valittiin ensimmäiseen johtokuntaan - Turunen puheenjohtajana. Johtokuntaan valittiin lisäksi Onni Vihtori Puosi ja kirjanpitäjä Aarne Albinus Korpinen. Yhdistys rekisteröitiin saman vuoden syyskuun 15. päivänä ja päätös vahvistettiin valtioneuvoston sinetillä 31.10.1938.

Seura oli perustettu ja toiminta alkoi. Vuosina 1938 ja 39 jahdit onnistuivat hyvin ja innostus oli korkealla, mutta laski pian päättyäkseen talvisodan ensimmäisiin laukauksiin.

Vuosina 1949-44 Nakkilassa palattiin vanhaan metsästystapaan, yksilösuorituksiin ja laajentuneeseen jokamiehen-oikeuteen. Tuolta ajalta muistetaan riistaa olleen varsin runsaasti, varsinkin sorsia Leistilän heinäjärven ansiosta. Sorsia myytiinkin syksyisin Porissa samaan tapaan kuin nykyisin vaikkapa siikoja.

Huhtikuun 15. päivänä 1945 klo 18.00 kokoontui Nakkilan Karhulaan haltuunottoryhmä. Pöytäkirjassa sanotaan, että kokouksessa olivat läsnä kaikki yhdistyksen jäsenet: Niilo Viikari, Onni Puosi,  Aarne Kurittu, Väinö Jaakkola, Martti Jokela, Frans Rekola, Jalmari Suomela, Jussi Penttilä, Arvo Salo ja Antti Kaivola.

Kokouksen tärkeimmät asiat olivat Suojeluskunnan 6.11.1944 Metsästysseuralle lahjoittama ampumaratatila sekä Seuratalo Karhulan hallintaan oikeuttavat osakkeet. Kokous päättu vastaanottaa lahjoituksen.

Alkoi Niilo Viikarin puheenjohtajakausi, jota kesti hänen kuolemaansa saakka (1970), yhteensä 25 vuotta. Muiksi pitkäaikaisiksi johtokunnan jäseniksi tulivat Puosi, Heinilä, Jokela sekä sihteeriksi Salo.

Sotien jälkeisinä vuosina seuran toiminta vakiintui, jolloin tärkeimmiksi tapahtumiseksi muodostuivat syksyiset yhteisjahdit. Riistanhoitoon kiinnitettiin alusta lähtien huomiota. Tuon ajan tärkeimpiä toimenpiteitä olivat rauhoitusalueiden muodostaminen uhanalaisille alueille ja lajeille.

Seuran suurimmaksi jäsenluvuksi oli määritelty ensimmäisessä sodanjälkeisessä kokouksessa 21. Vuosien kuluessa luku alkoi muodostua rasitteeksi, varsinkin kun asutustoiminta oli tuonut paikkakunnalle taitavia, metsästämään tottuneita uusia asukkaita. 40-luvun lopulla tilanne tuli sen verran kärjekkääksi, että Nakkilaan ryhdyttiin suunnittelemaan uuden metsästysseuran perustamista. Suunnittelun ja kokeilujen tuloksena uusi seura, Nakkilan Eränkävijät r.y. syntyikin 1952. Jäseniksi pyrkivien paine helpotti vanhassa seurassa ja seura saattoi kehittyä rauhallisesti, ylittäen kuitenkin jäsenluvultaan reilusti alkuperäisen rajan.

50-luvulla metästykseen ja järjestäytynyttä  seuratoimintaa yleensäkin tuli lisää. Yhdistys liittyi Suomen Metsätäjäliittoon ja kanssakäyminen Porin Seudun Riistanhoitoyhdistyksen kanssa alkoi. Huomiota kiinnitettiin mm. metsästäjien käyttäytymiseen ja turvallisuuteensekä tiedolliseen ja fyysisen taitoon. Seuran lahjoituksena saama ampumarata kunnostettiin hirvikoeradaksi, jota käyttivät Pori yhdistyksen  alaiset seurat harjoitus- ja koeratana. Rata valmistui sopivasti vuodeksi 1959, jolloin perusvaatimuksena oli hyväksytty koesuoritus ammunnassa. Saman vuoden syksyllä metsään mentiin punaiset lakit päässä.

Vuosikymmenten vaihteessa järjestettiin maanomistajille ensimmäiset metsästäjäpäivälliset. Ne nautittiin Nakkilan Karhulassa 23/1 1960. Juhlista on tullut tarjoilultaan traditio, joskaan ei jokavuotinen. Aihe juhliin löytyy pöytäkirjasta 18.10.1960: 2§ “Koska hirvenmetsästys onnistui yllätyksellisen hienosti (mainittakoon jälkipolville tiedoksi j.n.e.)”

60-luvulla alkoi järjestelmällinen riistanhoitotyö riistapeltoineen, talviruokintoineen ja riistalaskentoineen - toimenpiteen, jotka jatkuvat edelleen. Seura rakennutti ja osin kunnosti Punapakan alueelle metsästysmajan 1964. Maja on siitä lähtien toiminut jahtien, riistanhoitotalkoiden ym. tilaisuuksien tukikohtana. Maja on ollut myös muiden yhdistysten käytössä 1965 valittiin seuran sihteerien työn jatkajaksi Esko Eskolin, joka toimikin pitkään seuramme monipuolisena organisaattorina, aikaansaaden niin kirjallisten kuin toiminnallisten tapahtumien ajantasalla pysymisen ja jatkumisen.

70-luvulla toimintaa on edelleen kehitetty paitsi riistanhoitotyön, myös metsästystaitojen ja metsästysturvallisuuden osalta. Ampumarata uusittiin 1974, jolloin toimintaan lisättiin savikiekkoammunta. Samalla tehostettiin metsästykseen osallistuvien ampumaharjoittelua. 1977 rakennettiin talkoilla ampumaradalle uusi maja, joka lisäsi huomattavasti radan käyttömahdollisuuksia.

1974 seura osoitti yhteiskunnallista valveutuneisuutta lahjoittamalla Karhulan omistukseen oikeuttavat osakkeet Nakkilan Maataloustuottajien nuorille viljelijöille. Seura edellytti kuitenkin talon kunnostamista, sekä käyttötarkoituksen voimassapitämistä seuratalon perustamissääntöjen mukaisena.

70-luvulla uusittiin myös yhdistyksen säännöt ja otettiin käyttöön riistanhoito- ja toimintapistekortit, joita jäsenet ovat täyttäneet vuosittain. Vuosikymmenellä aloitettiin myös peuranmetsästys ja aloitettiin kiinteä yhteistoiminta Nakkilan Eränkävijöiden sekä Latttomeren metästysseuran kanssa. Yhteistyöhön on myöhemmin liittyneet myös Järvimaan Kivialhon ja Luvian metsästysseurat. Toiminta on osoittautunut tarpeelliseksi ja sen jatkuvuutta pidämme erittäin toivottavana.

80-luvulle tultaessa metsiin oli kehittynyt erimielisyyksien aihe - hirvikanta oli kasvanut aivan liian suureksi. Viljelmät, istutusmetsät, sekä myös teiden käyttäjät olivat uhattuina. Toimenpiteistä keskusteltiin maataloustuottajien, tutkijoiden ja muiden asianosaisten kesken ja päätettiin kannan laskemisesta kaikkia tyydyttävälle tasolle. Tuolloin epäiltiin seurojen kykyä asian hoitamiseen, mutta toiminta osoitti seurijen pystyvän hoitamaan osuutensa sopimuksista 100 prosenttisesti. Samoin pienasutusta rasittaneet rusakkokannat pidettiin kohtuullisina tehokkaiden yhteisjahtien avulla.

Vuosikymmenien aikana seuran toimintaan on liittynyt erilaista kilpailutoimintaa hyvin runsaasti ja seuran jäsenet ovat osallistuneet piiri- sekä valtakunnantasolla mm. metsästysammuntoihin. Jäsenillä on myös eri rotuisia, koulutettuja koiria, jotka ovat osallistuneet moninaisiin kokeisiin ja kilpailuihin.

Nakkilan Metsästysseuran on ollut monipuolista, tervettä harrastustoimintaa, joka on lähentänyt jäsenistöä edesauttaen hyvien ihmissuhteiden syntymistä paitsi omien, myös naapuriseurojen jäsenten, sekä muiden saman harrastuksen parissa toimivien kesken.

Pitkäjänteinen toiminta on myös totuttanut maanomistajat luottamaan seuran tarkoitusperiin ja niiden toteutumiseen - ylläpitää ja tarvittaessa edesauttaa luonnon säilymistä mahdollisimman monipuolisena ja elävänä kokonaisuutena tulevillekin polville.